Koron­akri­isin vaiku­tuk­set hyökkäävät silmillemme lehtien otsikoista: ”Pysy kotona! Etä­työ lisään­tyy – yhteiskun­ta tekee dig­iloikan. Ihmiset karkaa­vat kesämökeille, vaik­ka päämin­is­teri kieltää. Van­huk­set hen­gen­vaaras­sa! Suo­ja­maskikaupoil­la keinotel­tu. Suo­javarustei­ta ei riitä henkilökun­nalle.”

Kaiken tämän kri­isin keskel­lä halu­an nos­taa esi­in hoito­henkilökun­nan merk­i­tyk­sen. Sekä ter­veys- että sosi­aalipuolen henkilöstö on ydi­nase­mas­sa koron­aviruk­sen tor­ju­mises­sa. Hoito­henkilöstölle on laulet­tu ja taputet­tu, ihan aiheesta. Kun­pa sille vielä saataisi­in jär­jestet­tyä riit­tävät suo­javarus­teet ja tes­tauk­set. Toiv­ot­tavasti hoita­jien keskeinen ase­ma näkyy myös tule­vaisu­u­den ratkaisu­is­sa, kuten palkka­neu­vot­teluis­sa.

Hoito­henkilökun­nan ain­oa tehtävä ei ole poti­laiden ter­vey­den­ti­lan tarkkailu ja hoit­a­mi­nen. Eristyk­sis­sä ole­vien poti­laiden ja asi­akkaiden henk­i­nen hyv­in­voin­ti on pitkälti hoita­jien vas­tu­ul­la. Eri­tyis­es­ti eri­lai­sis­sa hoivakodeis­sa ja asum­isyk­siköis­sä asi­akkaat kuu­lu­vat koron­aepi­demi­an riskiryh­mi­in, puhut­ti­in sit­ten van­huk­sista, kehi­tys­vam­mai­sista, pitkäaikais­sairaista tai päi­hde- ja mie­len­ter­veyskuntoutu­jista. Kun asi­akkaiden omaiset eivät voi vierail­la hei­dän luon­aan, vaa­di­taan hoita­jil­ta entistä enem­män sitou­tu­mista ja opti­mistista asen­net­ta koh­da­ta asi­akkaat.

Koron­aepi­demia on vienyt meitä kohti etäy­hteiskun­taa. Suuri osa organ­isaa­tioiden toimin­nas­ta ja ihmis­ten välis­es­tä vuorovaiku­tuk­ses­ta on muut­tunut sähköisek­si. Olemme tehneet dig­iloikan pait­si työelämässä myös arkipäivän tasol­la. Osa näistä toim­intatavoista ja muu­tok­sista kult­tuuris­sa jää
var­masti elämään pysyvästi. Mut­ta mis­sä määrin inhimilli­nen kanssakäymi­nen ja huolen­pito voidaan siirtää dig­i­taal­isi­in kanavi­in?

Tämä on asia, jota myös organ­isaa­tiois­sa ja työy­hteisö­jen sisäl­lä joudu­taan miet­timään. Mielestäni on selvää, että todel­la syvälli­nen, empa­ti­akykyi­nen vuorovaiku­tus edel­lyt­tää myös lähikon­tak­tia. Vuorovaiku­tus on vaikeasti hah­motet­ta­va kokon­aisu­us, jos­ta puhe on vain yksi osa. Yhteis­ten
asioiden käsit­te­ly yhteisöis­sä vaatii usein myös sen, että kaikkien osal­lisu­us varmis­te­taan. Yhteisöl­lisyyt­tä ei voi kor­va­ta kaukoy­hteyk­sil­lä, mut­ta niil­lä voidaan toki helpot­taa asioiden valmis­telua ja taus­to­jen selvit­tämistä sekä tuo­da keskustelui­hin ulkop­uolista asiantun­ti­ju­ut­ta.

Vaik­ka työy­hteisöis­sä kamp­pail­laan täl­lä het­kel­lä muu­tosten keskel­lä, tarvi­taan kri­isin jäl­keenkin tietoista otet­ta itses­tämme huole­htimiseen ja sitä kaut­ta työy­hteisöstä huole­htimiseen. Hyvin toimi­va ja hyv­in­voi­va työy­hteisö kyke­nee tuo­maan hyv­in­voin­tia myös asi­akkailleen. Hyvä työy­hteisö ei syn­ny itses­tään, se vaatii määräti­etoista rak­en­tamista. Tässä raken­nustyössä työno­h­jauk­sel­la on suuri merk­i­tys. Me työno­h­jaa­jat olemme muiden asiantun­ti­joiden kanssa luo­mas­sa edel­ly­tyk­siä parem­malle tule­vaisu­udelle, jos­sa isotkin kri­isit pystytään kohtaa­maan yhdessä.