Ei ole outo ja uusi uuti­nen, että koulu on poltet­tu tai koulun oppi­lai­ta ja opet­ta­jia on sur­mat­tu – yleen­sä ampumal­la. Oleelli­nen kysymys on, mik­si täl­laista tapah­tuu. Koulu­jen polt­tamiset ja polt­tamisyri­tyk­set ovat luon­nol­lis­es­ti paljon yleisem­piä kuin koulusurmat. 

Useim­miten koulun polt­ta­mi­nen jää yri­tyk­sek­si tai vau­ri­ot ovat melko vähäisiä, kos­ka sytytet­ty tuli havaitaan ennen kuin raken­nus pääsee lop­ullis­es­ti pala­maan. Mon­et koulu­raken­nuk­set ovat kuitenkin pala­neet maan tasalle tai kor­jauskelvot­tomik­si.

Koulusurmat ovat alka­neet Yhdys­val­loista. Yleinen käsite koulu­am­pumis­es­ta tuli 1990-luvun lop­ul­la, kun parin vuo­den sisäl­lä tapah­tui usei­ta koulu­am­pumisia eri puo­lil­la Yhdys­val­to­ja. His­to­ri­al­lis­es­ti koulu­am­pumiset ovat siis varsin tuore ilmiö vaikkakin yksit­täi­nen koulu­am­pumi­nen tun­netaan jo 1920-luvul­ta. Sit­tem­min koulu­am­pumiset ovat levin­neet laa­jasti eri puo­lille maail­maa. Suomes­sa on tois­taisek­si tapah­tunut kolme koulu­am­pumista: Rau­mal­la 1989, Tuusu­las­sa Joke­lan koulusurma 2007 ja Kauha­joel­la 2008. 

Merkille pan­tavaa on se, ettei koulu­jen polt­tamista eikä koulusurmia juurikaan tapah­tunut vielä muu­ta­ma vuosikym­men sit­ten. On aiheel­lista kysyä, onko maail­mas­sa ja ihmis­ten käyt­täy­tymisessä tapah­tunut jokin oleelli­nen muu­tos, jol­la näitä “uusia” ilmiöitä voitaisi­in selit­tää tai ymmärtää.  

Koulusurmien syistä on tehty lukuisia tutkimuk­sia. Koulusurmia on selitet­ty sadoil­la eri tek­i­jöil­lä. Tutkimuk­sis­sa päädytään yleen­sä tek­i­jän yksilöl­liseen häiri­in­tymiseen mon­es­ta näkökul­mas­ta. Psyki­a­tri­nen sairaus­malli ja psykol­o­giset seli­tyk­set ovat tavanomaisia. Tek­i­jöi­den psykoot­tisu­us, psykopaat­tisu­us ja eri­laiset trau­mat koros­tu­vat. Tuoreessa Itä-Suomen yliopis­ton Pro gradu-tutkiel­mas­sa Kami Launonen nimeää koulusurmien seli­tys­mall­eik­si muun muas­sa epä­vakaat per­he­olo­suh­teet, per­soon­al­lisu­u­den häir­iöt, heikon pet­tymys­ten käsit­te­lykyvyn sekä miel­tymyk­sen väki­val­taisu­u­teen. Myös kouluk­iusaami­nen nousee monis­sa tutkimuk­sis­sa esi­in koulu­am­pumisi­in liit­tyvänä tek­i­jänä.

Koulusurmien yksilöl­liset syyt ja seli­tyk­set siis melko hyvin tiede­tään. Johtopäätös tästä on se, että yksilöitä tulisi aut­taa ja hoitaa. Yksilöi­den aut­ta­mi­nen per­in­teisil­lä tavoil­la ei tun­nu toimi­van koulu­am­pu­ji­in. Val­taosa koulusurmaa­jista on eri tavoin ker­tonut teostaan etukä­teen, mon­et jopa koulu­tovereilleen. Nämä asi­as­ta tietävät koulu­tover­it ovat jois­sain tapauk­sis­sa ker­toneet ja vedonneet opet­ta­ji­in asi­aan puut­tumisek­si. Kun ei vieläkään ole tapah­tunut mitään, tilanne on saat­tanut jäädä yksilöaut­tamisen tasolle, ja tule­va sur­maa­ja on joskus ohjat­tu koulup­sykolo­gin, kuraat­torin tai ter­vey­den­hoita­jan jut­tusille, eikä oppi­las­toverei­den hätähu­u­toon tule­van ampu­jan aut­tamisek­si ole muu­toin vas­tat­tu.

Mis­tä tämä ker­too? Ennen kaikkea se ilmaisee tosi­asian, että kouluy­hteisö on kyken­emätön yhdessä aut­ta­maan ja käsit­telemään avun tarvit­si­jaa. Opet­ta­jil­la ei ole valmiuk­sia ongelmien yhteisöl­liseen käsit­te­lyyn. Yksilöon­gel­mat eivät ole yhteisiä ja yhdessä käsiteltäviä asioi­ta siitäkään huoli­mat­ta, että oppi­laiden ver­tais­ryh­mässä ongel­maop­pi­laiden avun­tarve nähdään ja siihen vedo­taan. Opet­ta­jak­oulu­tus ei myöskään näytä anta­van keino­ja ja strate­gioi­ta ongelmien yhteisöl­liseen käsit­te­lyyn. Tämä puolestaan johtunee pitkästä yksilöl­lisyy­den kehi­tyshis­to­ri­as­ta, jos­sa ongel­mat ovat yksilöl­lisiä eikä yhdessä käsitel­tyjä pelisään­töjä ja norme­ja ole sovit­tu. Ne on kyl­lä säädöspo­h­jais­es­ti per­in­teiseen tapaan ylhäältä annet­tu, mut­ta niistä ei ole sovit­tu siten, että oppi­laat tai usein edes opet­ta­jat oli­si­vat niihin sitoutuneet. Jokainen voi yksilöl­lis­es­ti luo­da omat sään­tön­sä ja normis­ton­sa ja eri­lais­ten oppi­laiden yhteisöl­lisyy­den tarve ilme­nee siten, että eri­laiset oppi­las­ryh­mät liit­toutu­vat omien välit­tömien tarpei­den­sa mukaises­ti eri­laisi­in ryh­mi­in koulun sisäl­lä ja toimi­vat keskenään luomien­sa normien mukaises­ti. Kun vielä itseo­h­jau­tu­vu­ut­ta  koroste­taan anta­mal­la oppi­laille val­taa tehdä keskenään ratkaisu­ja ilman riit­tävää ohjan­taa, alka­vat oppi­laat luon­nol­lis­es­ti käyt­tää tätä val­taa itsekkäästi omista tarpeis­taan.  

Koulu­jen tuhopoltoista ei ole pätevää tutkimusti­etoa käytet­tävis­sä. Voidaan kuitenkin ajatel­la, että teko­jen taustal­la ovat saman­tyyp­piset seikat kuin koulusurmis­sa. Viha, kos­to ja katkeru­us on jois­sain ana­lyy­seis­sa mainit­tu teko­jen taus­tak­si. Kun tiede­tään, että koulusurmien suorit­ta­jat ovat yleis­es­ti pitkään suun­nitelleet tekoaan, voidaan arvel­la, että sama pätee koulu­jen polt­ta­ji­in. 

Laa­jas­sa kuvas­sa koulusurmien ja koulupolt­to­jen taustal­la on yksilöl­listymiske­hi­tys, jos­sa yksilön oikeudet määrit­tävät yhteisössä elämää ja käyt­täy­tymistä. Kun ei ole enää yht­enäisiä sisäis­tet­tyjä normis­to­ja, joiden mukaises­ti tulisi käyt­täy­tyä, välit­tömistä tarpeista kumpua­va yksilölli­nen itsekkyys ja pahim­mas­sa tapauk­ses­sa  omat yhteisöä ja sen yksilöitä hait­taa­vat tarpeet ohjaa­vat käyt­täy­tymistä. Kun ei tarvitse välit­tää tois­t­en tun­teista, vas­tu­ut­to­muus yhtei­sistä asioista lev­iää ja yhteisön tun­neil­mas­to muut­tuu ahdis­tavak­si. Epäter­ve kil­pailu ja yhteisön voimakkaimpi­en jäsen­ten itsekkäät edut ohjaa­vat käyt­täy­tymistä. Pahim­mil­laan val­lit­see pelon ja rankaisemisen ilmapi­iri, jos­sa on olta­va kaiken aikaa varuil­laan ja tais­telta­va omista eduista mui­ta vas­taan. Yhteisön moraali rapau­tuu ja toim­intaa ohjaa val­lan väärinkäyt­tö ja väki­val­ta, joka saa aikaan pahoin­voin­tia. Täl­laises­sa tilanteessa heikoim­mas­sa ase­mas­sa ole­vat ovat suurimpia häviäjiä ja kär­si­jöitä.

Poten­ti­aal­is­ten koulu­am­pu­jien ja laa­jem­minkin häirikköop­pi­laiden, vaikka­pa kouluk­iusaa­jien, aut­ta­mi­nen edel­lyt­tää hei­dän ajat­telun­sa ja käyt­täy­tymisen­sä muut­tumista. Tämä ei näytä yleen­sä onnis­tu­van totu­tu­il­la yksilöaut­tamisen menetelmil­lä. Koulu­jen ongel­maop­pi­laiden aute­tuk­si tulemises­sa keskeistä on hei­dän ver­tais­ryh­män­sä eli oppi­lasy­hteisön ymmär­rys, tuki ja hyväksyn­tä sekä itsen­sä arvokkaak­si kokem­i­nen oppi­lasy­hteisössä. Tiede­tään, että esimerkik­si koulu­am­pu­jat ovat pitkään suun­nitelleet tekoaan, jol­loin teko on harkit­tu ääri­ratkaisu mon­i­naiseen yksilöl­liseen ongel­mavyy­h­teen.

Ongel­maop­pi­laiden aut­ta­mi­nen on mah­dol­lista yhteisökas­vatuk­sen avul­la ennen kuin yksilö ajau­tuu dra­maat­tisi­in tekoi­hin. Yhteisökas­vatuk­sel­la on lukuis­ten tutkimusten yhteen­ve­t­ona saatu aikaan halut­tu­ja muu­tok­sia monion­gel­mais­ten yksilöi­den käyt­täy­tymiseen. Hyvin merkit­tävää tutk­i­tusti on myös se, että nämä käyt­täy­tymisen muu­tok­set ovat myös pysyviä, mikäli yhteisökas­va­tus osa­taan oikeal­la taval­la toteut­taa. Tämä puolestaan edel­lyt­tää riit­tävää tietoa ja yhteisökas­vatuk­sen osaamista, joka har­voin onnis­tuu ilman riit­tävää yhteisökas­vatuk­sen koulu­tus­ta. Yhteisökas­vatuk­sen ja yhteisöhoidon oppimisen ja koulu­tuk­sen keskeisin ongel­ma on se, että yleis­es­ti hyväksyt­ty kas­vatuk­sen, hoidon ja kuntoutuk­sen teo­ria poh­jaa läh­es yksi­no­maan psykol­o­giseen teo­ri­aan, oli­pa kyse opet­ta­jak­oulu­tuk­ses­ta tai ammatil­li­sista hoito–  ja kuntou­tusk­oulu­tuk­sista. Yhteisölli­nen kasvatus‑, hoito- ja kuntou­tusk­oulu­tus edel­lyt­tävät sosi­ol­o­gisen teo­ri­an tun­temista ja sen soveltamista käytän­nön opet­ta­ja- hoito- ja kuntou­tusk­oulu­tuk­seen.

Ei riitä, että yhteisöl­lisyyt­tä kai­vataan ja halu­taan. On hal­lit­ta­va myös yhteisölli­nen teo­ria ja käytän­nön yhteisökas­vatuk­sel­liset metodit yksilöaut­tamisen poh­jak­si. On syytä korostaa, että mitä korkeata­soisem­mak­si yhteisökas­vatuk­sen käytän­töjä kehitetään, sitä tärkeäm­mik­si myös yksilöaut­tamisen teo­ri­amenetelmät tule­vat. Hyvä yhteisökas­va­tus yhdis­tää sekä yhteisöl­lisen sosi­ol­o­gisen teo­ri­an että psykol­o­gisen teo­ri­an ja huole­htii siitä, että hyvässä yhteisössä yksilö saa myös tarvit­ta­van yksilöl­lisen tuen koko yhteisön tuke­m­ana. 

Kale­vi Kai­pio